maanantai 10. heinäkuuta 2017

Raija Oranen: Ackté!


Pariisin rautatieasema syksyllä 1894. Melua, tungosta, likaa; aivan toisenlaista kuin unelmissa. Nuori laulajalupaus Aino Ackté on lähtenyt menestymään. Helsingin asemalle on jäänyt innokas ihailija­joukko ja muuan kirkaskatseinen Heikki Renvall. Pariisi hurmaa laulajan, ja siellä ystävyys taiteilija Albert Edelfeltin kanssa on kohtalon sanelema.

En tiedä mitään oopperasta ja Aino Ackté oli minulle tuttu lähinnä yhteydestään Albert Edelfeltiin, mutta sitä mielenkiintoisempaa oli sujahtaa Orasen romaanin maailmaan. Tämä oli ollut lukulistallanikin, mutta nyt vasta pääsi lukupinoon asti.

Ackté!-romaanin jälkeen minulla on kuva Aino Acktésta sinnikkäänä, vaativana ihmisenä. Minäkertoja kommentoi säälimättä muiden laulajien virheellisiä, hengettömiä esityksiä, mutta myös omia esiintymisiään, joissa kurkku ei ole kunnossa, jännitys uhkaa pilata kaiken tai jokin järjestelyissä ei miellytä häntä. No, esityksen jälkeen yleisö rakastaa häntä kuitenkin, kaikki menee hyvin. Ajan oopperapiireistä syntyi armoton kuva eikä vähiten siksi, että Acktén äiti Emmy Achté vaatii tyttäreltään hyvin suuria eikä tunnu koskaan olevan tyytyväinen.

Romaani alkaa Ainon Achtén ja hänen äitinsä saapumisella Pariisiin, jossa kurjat hotellihuoneet, laulutunnit ja äidin ja tyttären suhde ovat kaukana onnesta ja luksuksesta. Nimikin vaihtuu Achtésta Acktéksi uran edistämiseksi. (Achté ja ranskan acheté, ostettu, ovat liian lähellä toisiaan.) Vähitellen Ackté etenee tavoitteessaan nousta oopperan huipulle, solmii suhteita, ja joutuu vähitellen myös luopumaan tähteydestään.

Ackté! ei sisällä suuria tapahtumia tai juonenkäänteitä, se oli oikeastaan hyvin tasainen romaani oopperalaulajan uran alusta loppua kohti, mutta minun mielenkiintoni se riitti pitämään. En tiedä, miten olisi jonkun Acktén elämän jo perusteellisemmin tuntevan kohdalla. Samalla eletään Suomen kannalta merkittäviä hetkiä ennen itsenäisyyttä ja käsitellään Acktén suhdetta vanhempiinsa, aviomiehiinsä ja Albert Edelfeltiin. Edelfelt-suhteen olemassaolosta ei kai tiedetä varmasti, mutta Oranen kirjoittaa sen tähän mukaan. Se ei korostunut liikaa, pääosassa on koko ajan laulu-ura. (Satuin myös uusiksilukemaan Anna Kortelaisen Virginien lukiessani tätä. Molempien naisten ainakin uskotaan olleen Edelfeltin rakastajattaria, mutta vain toisen oma tarina tunnetaan, toisesta ei tiedetä edes etunimeä. Niin ne ihmiset katoavat.)

Eniten pidin romaanissa minäkertojaäänestä, joka antoi tarinalle tunnetta ja syvyyttä. Ackté tuntui ihanassa itsevarmuudessaan siltä diivalta, joka hän minun hatarissa mielikuvissani oli, mutta tarpeeksi inhimilliseltä, jotta hänen kohtalostaan välitti. (Ristiriitaista, mutta niin oli tämän tarinan Acktékin.) Lopultahan nämä tapahtumat voisi lukea vaikka sieltä Wikipediasta, kaunokirjallisessa esityksessä on kivaa olla tällainen koukku. Nyt olen sitten käväissyt Aino Acktén kanssa Pariisin oopperalavoilla, ihanaa!

Luettu teos: Ackté!
Kirjailija: Raija Oranen
Kustantaja: Teos
Ilmestymisvuosi: 2016
Sivumäärä: 450

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo sapiens


Onko kaikkien pakko tulla kaapista? Riemastuttava ja sympaattinen romaani Simonista, jonka elämä menee mullin mallin, kun hänen salainen ihastuksensa uhkaa paljastua.16-vuotias Simon inhoaa kaikenlaista draamaa, eikä ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. Sitten sähköpostiviesti joutuu väriin käsiin, ja Simonin on astuttava pois mukavuusalueeltaan. 

Näin kesällä olen innostunut kirjastossa käymisestä, talvella tuli luettua omia kirjoja, ja sieltähän löytyy vaikka mitä kiinnostavaa lukemista. (Blogiinkin on tulossa sekalainen postausjoukko kaikenlaista.) Niin kuin vaikka tämä ihana Minä, Simon, Homo sapiens. Ette varmaan tarvitse minua kehumaan tätä, sen verran paljon kirjaa on näkynyt blogeissa, mutta sanon kuitenkin, että tämä oli hauska, lämmin ja sillä lailla kevyt, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen on luonnollista, vaikka saattaakin mietityttää Simonia. En halua vähätellä kenenkään kokemuksia, oma seksuaalisuus tai sukupuoli voi olla vaikea asia, mutta kovin usein kirjallisuudessa HLBTQ-hahmot nähdään vähemmistöjen ongelmien kautta. Toisenlaisia, iloisempiakin tarinoita pitää minusta kertoa. 

Simonin tapauksessa käänteitä aiheuttaa sähköpostikirjeenvaihto. Ihastumista on ilmassa, mutta Simon ja Blue ovat päättäneet pysyä anonyymeinä toisilleen, pojat tietävät vain käyvänsä samaa koulua. Simonin koulukaveri Martin kuitenkin lukee salaa kaksikon sähköpostit ja uhkaa paljastaa jutun kaikille, jos Simon ei auta häntä yhteen kaverinsa Abbyn kanssa. Simon haluaa tulla kaapista omaan tahtiinsa, ei jonkun toisen pakottamana, ja samalla on vaarassa myös Bluen yksityisyys, joten hän suostuu kiristykseen.  Ja tietenkin häntä vähän kiinnostaa, kuka Blue on.

Simon oli sympaattinen päähenkilö, jolle toivoin vain onnellista loppua Bluen kanssa. Enkä arvannut Bluen henkilöllisyyttä (no, olen muutenkin huono arvaamaan näitä, mutta uskon että Simonin tarinaan voi uppoutua vaikka arvaisikin.) Simonin perhe ja kaverit olivat huippuja, tiivis ja toisiaan tukeva porukka, vaikka välillä oltaisiin eri mieltäkin. Tulin yksinkertaisesti hyvälle tuulelle kirjasta!

Koko kirja oli mukavan nykyaikainen ja aito Tumblreineen ja Simonin ajatuksineen. Ehkä tämä ei ollut juonellisesti tai tyylillisesti erityisen mullistava tai omaperäinen kokemus, tuntui kuin olisin lukenut samanlaista YA-kirjallisuutta ennenkin, mutta eipä valittamista, pidän tällaisesta juonesta ja tyylistä. Lisää vain!

P.S. Helsingissä on vietetty Pride-viikkoa, joka on näkynyt myös kirjablogeissa lukutempauksena. Yöpöydän kirjat -blogista löytyy lisätietoa ja lista osallistujablogeista.

Luettu teos: Minä, Simon, Homo sapiens
Kirjailija: Becky Albertalli
Englanninkielinen alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Suomentaja: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Ilmestymisvuosi: 2015
Sivumäärä: 253

torstai 29. kesäkuuta 2017

Margaret Mitchell: Gone with the Wind (Tuulen viemää) & Alexandra Ripley: Scarlett

(Saattaa sisältää juonipaljastuksia)



One of the greatest American novels of all time, a magnificent historical romance set against the panorama of the Civil War. (Takakannesta)

Gone with the Wind olikin pitkä luku-urakka. Aloitin kirjan Helsingin kirjamessujen aikaan 2016 ja luin viimeiset sivut tänä kesänä.

Pidin kirjasta, mutta se oli hitaampi kuin ensimmäiseltä kerralta muistin ja minun englanniksi lukemiseni on vielä hitaampaa. Sisällissodan vaiheita kerrataan ja kaikki on suurta taloista ja naisten hameista lähtien. Etelän tytöt sidotaan korsetteihin ja opetetaan nappaamaan itselleen mies... vaikuttamatta liian epätoivoiselta. Miehen rooli on olla herrasmies, olla sopivan remuisa ja ainakin näennäisesti johtaa taloa. Hyvä maine on kaikki kaikessa.

Päähenkilö Scarlett O'Hara oli edelleen ihanan raivostuttava kaikessa itsekeskeisyydessään ja laskelmoivuudessaan. Tavallaan sitä kannusti Scarlettia pääsemään eteenpäin ja samalla järkyttyi miten hän sen tekee. Käyttää ihmisiä hyväkseen, tuhoaa tulevia avioliittoja, laiminlyö lapsiaan... Scarlett ei ole avuton eikä tyhmä niin kuin kunnon Etelän kaunotar, eikä hänen vastaparinsa Rhett Butler tietenkään välitä maineesta niin kuin herrasmiehen pitäisi. Scarlettin saavuttamaton rakkaus Ashley Wilkes taas on liian hienostunut sopiakseen muiden miesten joukkoon ja hänen vaimonsa Melanie, jota Scarlett ei voi sietää, on Scarlettin ainoa todellinen ystävä. Ihanaa draamaa!

En ole tutustunut Yhdysvaltojen sisällissotaan tarkemmin, joten en tiedä miten totuudenmukainen Gone with the Wind on. Ainakin orjuudesta se antaa omanlaisensa kuvan: mustat ovat lapsellisia typeryksiä, tai viisaita niin kuin O'Harojen Mammy, mutta silloinkin viisaus on hieman eläimellistä. Orjuus tekee heidät onnellisiksi. Etelän ja Scarlettin näkökulmaahan tässä kuvataan, mutta toisaalta Mitchell ei minusta kritisoikaan noita käsityksiä.

Nautin Mitchellin tyylistä ja hahmoista, vaikka kirjan maailman arvot olivat kaukana omistani (ja saivat miettimään, mitä mieltä oikeastaan olen kirjasta). Hauskaa oli myös bongata kuuluisia kohtauksia ja sitaatteja sivuilta. Barbecue-juhlat (miten lie ne on suomennettu) Wilkesien luona ja Scarlettin vihreä ikkunaverhomekko esimerkkeinä. Silloin tällöin on mukavaa lukea jotain mahtipontista ja sopivasti ylimitoitettua.


Gone with the Windissä Scarlettin ja Rhettin suhteen loppuratkaisu jää auki ja Mitchell kuoli ennen kuin ehti kirjoittaa jatkoa (en tiedä aikoiko hän kirjoittaa), joten Alexandra Ripley jatkoi tarinaa 1991. Tiedän nyt, miksi ihmiset eivät pidä tästä jatkosta. En minäkään pitänyt, vaikka tämä oli paikoitellen ihan viihdyttävä.

Alkuperäisen kanssa tällä ei tuntunut olevan juuri tekemistä, enimmäkseen koska Scarlett, Rhett ja Ashley olivat hyvin ulkona hahmosta ja juoni meni omia polkujaan. Scarlett tutustumassa köyhiin sukulaisiinsa ja matkustamassa Irlantiin? En oikeastaan usko että itsekeskeinen Scarlett O'Hara olisi kiinnostunut vanhoista sukutarinoista, vaikka hahmojen (uskottava) kehitys on tietenkin hyvä juttu. Irlanti-juoni latisti Scarlettin pelkäksi sukulaisten kapinoinnin pelinappulaksi ja kävi mielessä, olisiko voinut vain kirjoittaa erillisen tarinan ilman Scarlettia ja Rhettiä, jos haluaa käsitellä Irlannin historiaa... (Sisällissodan yhteiskunnalliset mullistukset toivat Scarlettista ja Rhettistä kiinnostavimmat puolet esiin, mutta sama ei näköjään toiminut Irlannissa.)

Irlannin-matkaan asti kirja oli ok tekstiä, lisäksi pidin siitä että Scarlett ja Rhett saivat vielä yhden lapsen, mutta muuten olin hyvin eri mieltä, miten Gone with the Windin olisi pitänyt jatkua. (Jos se nyt edes tarvitsi jatkoa, Scarlettin kuuluisa tomorrow is another day oli minusta hyvä loppu hänen hahmolleen.)

Luetut teokset: Gone with the Wind (Margaret Mitchell), Scarlett (Alexandra Ripley)
Kustantajat: Pan Books, Otava
Ilmestymisvuodet: 1936, 1991
Scarlettin suomennos: Juhani Lindholm
Sivumäärät: 1010, 831

maanantai 22. toukokuuta 2017

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa


Askeleet tulevat kuin suoraan hiljaisuudesta, pysähtyvät huoneen kynnykselle. Nora tuntee että joku on hänen takanaan, odottaa, tarkkailee. Milloin hän koki sen ensi kertaa? 
Sitä Nora ei tiennyt. 
Askeleet tyhjässä asunnossa, kummalliset puhelinsoitot, surullinen nukke, kävelyt autiossa puutarhassa, jonne Ludde-koira aina kiskoi taluttajansa - mitä ne merkitsivät? 
Hän ei tiennyt...
Mutta hitaasti Nora alkaa ymmärtää että joku ajan ja paikan tuolta puolelta haluaa saada yhteyden häneen... (Takakansi)

Viime talvena luin läpi Maria Gripen neliosaisen Varjo-sarjan ja ihastuin kovasti. Onneksi hänen tuotantonsa ei lopu siihen, vaan seuraavaksi oli vuorossa jo etukäteen kiinnostanut itsenäinen teos Vieras aikojen takaa.

Nora-tyttö asuu sukulaistensa luona vanhempiensa kuoltua. Vaikka kasvattiperhe on ystävällinen ja rakastava, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Omassa huoneessaan hän kuulee välillä askeleita kynnykseltä ja tuntee jonkun näkymättömän läsnäolon. Hyllystä putoava satukirja ja itsestään särkyvä maljakko sisältävät Noralle osoitettuja viestejä ja tehtävän joltakin tuntemattomalta.

Kaikkein koukuttavinta näissä viidessä lukemassani Gripen kirjassa on ollut tunnelma. Kauhuelementit punoutuvat menneiden vuosikymmenten ja -satojen tapahtumiin ja ovat tyylikkään hienovaraisia. Olen päässyt bongailemaan viehättäviä yksityiskohtia, vanhoja esineitä ja miljöitä: tässä tapauksessa juoneen kietoutuu posliininukke ja salaperäinen balettitanssijatyttö. 

Vieras aikojen takaa oli loistava valinta hetkeen, jolloin paksu ja "aikuinen" kirjallisuus ei houkutellut. Juoni eteni mukavaa tahtia, ja kun takakansi painui kiinni, olin hyvillä mielin loppuratkaisusta. Tämä kirja oli enemmän yliluonnollisen puolella kuin Varjot, mutta ei liikaa, enkä oikeastaan keksi mitä olisin halunnut tähän lisää tai vähemmän, tämä nautinnollista luettavaa sellaisenaan. Tämä ei myöskään ollut yhtä muhkea lukukokemus luin Varjot sivujuonineen ja -hahmoineen, mutta toisessa onkin neljä osaa ja toista on vain yksi.

Olen kirjojen uudestaan lukemisen ystävä ja vähän harmittaa, että Varjot ja Vieras aikojen takaa eivät ole parhaimmillaan siihen, ainakaan kovin pian. Kaikki viisi keskittyvät jonkin salaisuuden ratkeamiseen ja nyt ne ovat minun osaltani ratkenneet ja tuoreessa muistissa. (Nämä ovat näitä lukutoukan ongelmia, koska muutenhan tämä olisi liian helppo harrastus.)

Luettu teos: Vieras aikojen takaa
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkielinen alkuteos: Agnes Cecilia - en sällsam historia
Suomentaja: Eila Kivikkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 1981
Sivumäärä: 230