perjantai 8. syyskuuta 2017

John Green ja David Levithan: Will Grayson, Will Grayson



Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin Chicagon laitamilla. Kahden samannimisen mutta kovin erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoillaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper. (Takakannesta)

Will Grayson, Will Grayson on tullut vastaan maailman blogeissa ja vlogeissa ja käsittääkseni sitä on kehuttu. Tänä vuonna se on sitten suomennettu. Vaikka päätin joskus, että en lue enää John Green-suomennoksia, koska suomennos tuntuu siinä välissä vähän turhalta, nyt sorruin, koska kirja kiinnosti!

Kahden Will Graysonin elämät siis linkittyvät yhteisen ihmisensä, Tiny Cooperin, kautta. John Greenin Will on Tinyn ystävä ja David Levithanin Will on Tinyn poikaystävä. Ensimmäinen Will noudattaa omaa sääntöään olla puhumatta ja toisella on masennus. Tiny on lihava homo, joka laulaa ja tanssii pitkin käytäviä. (Tämän verran minä sain irti hahmoista.)

En viimeisillä sivuillakaan osannut päättää, oliko kirjan tarkoitus ärsyttää vai olla hauska vai molempia. Itse ärsyynnyin sekä Will Graysoneihin, kirjan ylipursuavaan ilmapiiriin että juoneenkin. Jaa, kylläpä sanailette hauskasti. Jaa, onpas taas omituisia, valloittavan persoonallisia hahmoja koko koulu täynnä. Jaa, toinen Will Grayson ei käytä isoja alkukirjaimia. 

(Joka toinen luku on siis kirjoitettu tähän tyyliin:
tiedän, että minulla on yksi mahdollisuus, eikä sitä voi sanoa helpoksi. maura on ollut koko päivän hyvällä tuulella - tai siis mauran mittapuulla hyvällä tuulella, mikä siis tarkoittaa sitä että säätiedotuksessa luvataan tihkusadetta eikä rajumyrskyä. hän ei ole ottanut homoasiaa enää puheeksi, enkä minäkään ole puhunut siitä tietenkään mitään.)
Levithanin Will Grayson oli kyllä kiinnostavan realistisesti ja raa'astikin kirjoitettu, pieniin alkukirjaimiinkin tottui, joten ehkä jatkan tutustumista hänen teoksiinsa tämän jälkeen, en niinkään Greenin. Mitä olen nettiä seurannut, ihmisten mielestä hän kirjoittaa samaa ihastusta uudestaan ja uudestaan, ja tällä hetkellä voin allekirjoittaa ajatuksen. Ehkä suurimpana ongelmana koin, että hahmojen kemia ei välittynyt minulle: ei ensimmäisen Willin ja ihastus-Janen, eikä kummmankaan Willin ja Tinyn, ystävänä tai poikaystävänä.

Valitettavasti lukukokemus hukkui siis minulla omaan nokkeluuteensa. Jäin vähän hämmentyneeksi: mikä tämän kirjan tarkoitus oli? Oliko minun tarkoituskin ensin ärsyyntyä ja ehkä sitten ihastua, kun musikaali tuodaan lavalle? Miksi Tiny Cooperin suuri koko ja homous mainitaan aina kun Tiny Cooper mainitaan?

Tämä ei ollut minun kirjani, mutta jos elämääsi mahtuu musikaaleja ja teini-ihastumisia, lue ihmeessä Will Grayson, Will Grayson.

Luettu teos: Will Grayson, Will Grayson
Kirjoittajat: John Green, David Levithan
Englanninkielinen alkuteos: Will Grayson, Will Grayson (2010)
Suomentaja: Helene Bützow
Kustantaja: WSOY (2017)
Sivumäärä: 319

perjantai 1. syyskuuta 2017

Jack Thorne, John Tiffany, J. K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child (Harry Potter ja kirottu lapsi)


1.9.2017 on Harry Pottereiden epilogin päivä eli tänään King's Crossilla Albus Potter on astunut ensimmäistä kertaa Tylypahkan pikajunaan! Päivän kunniaksi päätin säästää Cursed Child -postaukseni tänne, vaikka oikeasti luin tämän jo kesän alussa.

Mietin pitkään, lukisinko tätä ollenkaan ja alkuperäisenä vai suomennoksena. Muutkin Potterit on luettu ensin suomennoksina ja Jaana Kapari-Jatta on tunnetusti tehnyt hyvää työtä... mutta lopulta valitsin alkuperäisen sillä perusteella, että jos näytelmä olisikin huippu, olisipa hyvä syy lukea se uudestaan suomeksi. Jos se olisi huono, niin enkkuversio kyllä riittäisi.

Olisin kovasti halunnut pitää tästä näytelmästä, olisi ollut kivaa julkaista jotain mukavaa merkkipäivänä, mutta minkä tälle mahtaa. En ole koskaan ollut mega -Potter-fani, mutta ne ovat kuitenkin tärkeitä kirjoja (ja elokuvia) lapsuudesta ja harmittaa, että hienoon sarjaan on kirjoitettu näin ristiriidassa oleva jatko.

(Spoilereita)

Tässä oli minusta ainekset hyvään lukukokemukseen, mutta palaset eivät vain osuneet. Postaan tällä kertaa listan, koska näytelmä jäi ärsyttämään ja listat ovat parhaita keinoja purkaa ärsytystä. En pitänyt:

- Aikuisesta Harrysta, joka laukoi ei-harrymaisia loukkauksia pojalleen ja oli muutenkin raivostuttava
- Ginnyn ja Harryn suhteesta, jossa ei minusta ollut minkäänlaista tunnetta
- Ajankääntämisestä, jonka ongelmat Potterinsa ja tämän näytelmän lukeneet tietävätkin. Sille on syy että Rowling tuhosi ajankääntäjät.
- Ronin hahmosta, joka oli latistunut pelkäksi vitsien heittäjäksi.
- Suunnilleen kaikki muut ovat ihastuneet Scorpius Malfoyn hahmoon, jos eivät muuhun. No niin, minusta Scorpius oli liian läpinäkyvä yritys miellyttää yleisöä, tiedättehän, sellainen hauska kömpelö nörttihahmo, joka laukoo sarkastisia juttuja ja johon voi samaistua.
- Delphi "Voldemortintytär"... En tiedä, mitä sanoisin tästä. Kun kuulin ensimmäisiä juonipaljastuksia Voldemortin tyttärestä, luulin että kyseessä on vitsi. Olisipa ollut! Missä vaiheessa Bellatrixkin ehti olla raskaana, kuka näistä tietää.

Pidin:

- Harryn ja Dumbledoren keskustelusta näytelmän loppupuolella, siinä oli jo vanhojen Pottereiden tuntua
- Dracosta
- Siitä että Albus lajiteltiin Luihuiseen

Olen myös kiitollinen että tässä ei ollut Rowlingin kirjojen tunnelmaa, joten tämä ei myöskään tuntunut kahdesannelta Potterilta. Näin se oli helppo nähdä ei-virallisena-jatkona sarjalle, enemmänkin huononlaisena fanfictionina.

Sanon niin kuin kaikki muutkin, että tämä on varmaan visuaalisesti hieno näyttämöllä, mutta näytelmältä vaaditaan minusta muutakin kuin visuaalisuutta. 

***

Tämän jälkeen minun lukukierroksillani on siis edelleen seitsemän Potteria. Niitä ei onneksi kukaan ole viemässä pois, vaikka uutuus olikin pieni pettymys. Hienoa että meillä on aina halutessa pääsy taikamaailmaan, vaikka sitä kuuluisaa Tylypahkan pöllöä ei koskaan tullutkaan ;)

Luettu teos: Harry Potter and the Cursed Child - Parts I & II
Tekijät: Jack Thorne, John Tiffany, J. K. Rowling
Kustantaja: Little Brown
Ilmestymisvuosi: 2016
Sivumäärä: 343

perjantai 4. elokuuta 2017

Merri Vik: Lotta, älä lannistu, Vaara vaanii, Lotta, Mitkä hipat, Lotta, Kirjoita muistiin, Lotta (Lotta 5-8)

(Ensimmäiset neljä kirjaa täällä)

Vaara vaanii, Lotta puuttuu kuvasta, mutta kustantajan sivulla se näyttää tältä
Kesäni vaati näitä, joten jatkoin Lotta-matkaani. Ihanan nopealukuisiakin nämä ovat, menee useampi illassa.

Lotta, älä lannistu: Kesäloman jälkeen koulu alkaa taas ja Kihara-Fridolf hermostuu Lottaan. Hänet siirretään etupulpettiin, joten Lotan uutena tavoitteena on päästä pois opettajien nenän alta. Hän myös lupautuu apulaiseksi kirjakauppaan ja juoksee sitten Giggin kanssa ympäri kaupunkia, tietenkin, vaihtuneiden kirjojen perässä. Lisäksi kesytetään naapurin ilkeä pikkupoika ja äkäinen patruuna Larsson.

Vaara vaanii, Lotta: Tämä olikin sävyltään erilainen kuin edelliset. Kummallisen tuurinsa ansiosta Lotta saa käsiinsä (tai koululaukkuunsa) varastettuja teollisuuskaavoja, tietämättä sitä itse, ja pian hänen perässään on salaperäisiä, uhkaavia miehiä. Tämähän meni jännittäväksi, ei enää yhtä söpön viatonta kuin aikaisemmin! Tuntui hassulta, että tunnelma vaihtuu näin keskellä sarjaa, vaikka sattumuksista tässäkin on kyse.

Mitkä hipat, Lotta: Lotta ja Giggi eksyvät retkeillessään lumituiskuun ja päätyvät tutkimusmatkailija Linn Arkin kartanoon. Linnin veljentytär Anja inhoaa täytettyjä eläimiä, joita talo on pullollaan, joten Lotta päättää järjestää Anjalle syntymäpäiväjuhlat ilman "elukkeita". Hiihtoloman jälkeen Lotta näpäyttää Kihara-Fridolfin sijaista, joka ei usko hänen aineenkirjoituskykyihinsä ja pääsee pakinoitsijaksi lehteen.

Kirjoita muistiin, Lotta: Sitten ollaan taas keväässä ja Lotan koulu tekee retken keskiaikaiseen kaupunkiin. Keikkuva laiva, paluuaikataulu ja Kihara-Fridolfin takki esiintyvät. Tässä vaiheessa tiedän jo kirjan aloittaessani, että jotain menee pieleen ja oikeastaan jännittävintä oli nähdä, miten se tapahtuu. Vastapainoksi Lotta sitten onnistuu yllättävissä paikoissa: hän pääsee apulaiseksi isän pomolle Sappi-Larssonille ja auttaa tietämättään kauppojen teossa.

Voidaan olla eri mieltä, kuinka hyödyllistä on pohtia fiktiivisten hahmojen piirteitä, nykyaikaisilla, diagnooseilla, mutta ehkä Lotta olisi hyötynyt tarkkaavaisuushäiriötutkimuksista. Toki asioita myös vain tapahtuu Lotalle, kirjatkin vaihtaa se naapurin ilkeä pikkupoika, mutta varsinkin koulukohtaukset saivat miettimään tätä. (Ainakin olisi parempi kuin perheen moitiskelu Lotan sähläämisestä :( .)

On hauskaa (vekkulia, t. Lotta) googlata kirjoissa esiintyvää musiikkia, se tekee kaikesta jotenkin aidompaa. Lotan ja Paulin Bernhardina-tädin kutsuilla tanssima valssi Geschichten aus dem Wienerwald antaa tällaisen tuloksen:



Lotta ja Paul eivät siis ole enää sodassa keskenään, Lotta saa Paulilta postikortinkin ja taitaa olla vähän ihastunut. Kovasti ihaillaan historiankirjan Frans I:sen kuvaa, joka kuulemma muistuttaa Paulia.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Merri Vik: Lottapa tietenkin, Niin Lotan tapaista, Lotta on aina Lotta, Käytä järkeäsi, Lotta (Lotta 1-4)

Tähän olisi pitänyt olla lakritsaa kuvausrekvisiitaksi

Otin kesälukemiseksi neljä ensimmäistä Lotta-kirjaa, koska lapsena en surukseni päässyt lukemaan koko Lotta-riviä, ainakaan järjestyksessä. Tiettyjä osia ei vain ollut kirjastossa. Lakritsan syömisen lisäksi muistankin sarjasta alaviitteet: katso se ja se Lotta ja juuri sitä osaa ei ollutkaan saatavilla.

Lottapa tietenkin: Ensimmäisessä kirjassa Marie-Sofie Månsson eli Lotta on 13-vuotias. Lotta ja järkevä ystävä Giggi käyvät koulua, muistutukset uhkaavat ja tytöt mm. hiiviskelevät yöllä koulussa, keskustelevat keskusradion ääressä ja yleisesti aiheuttavat opettaja Kihara-Fridolfille harmaita hiuksia. Tuntui että tässä ei oltu edes käytetty kaikkia kortteja, totta kai, kun sarja on alussa ja hahmot 13-vuotiaita. Myöhemmin Lotta ja Giggi kai seikkailevat muuallakin kuin koulussa ja kotikaupungissa. (Onko jossain muuten määritelty mikä se on?) 

Niin Lotan tapaista: Lotta lähtee matkalle sukulaistädin luokse. Hän järjestää tädin yhteen erään fysiikanopettajan kanssa ja innostuu vetämään köyttä sukukutsuissa, joissa myös ärsyttävä Paul ensiesiintyy. Ja Lotan ja Paulin ikäerohan oli suurempi kuin muistin! Paul on täysi-ikäinen, mutta kiusaa ja piikittelee 13-vuotiasta Lottaa kovin lapsellisesti. Ei tehnyt vaikutusta. Ehkä tulevissa osissa muutosta tapahtuu? Näissä ensimmäisissä kirjoissa Lotta on ihastunut luokkakaveri Jonakseen, joten Paulista ei muutenkaan kuulla vielä.

Lotta on aina Lotta: Kolmannessa osassa vietetään sitten Truddan-tädin häitä. (Nämä tosiaan liittyvät järjestelmällisesti toisiinsa, en enää ihmettele niitä alaviitteitä.) Lotta pääsee morsiusneidoksi, mutkien jälkeen, koulu sujuu hutiloiden ja juttua tuntuu olevan kahdenkin pojan kanssa. Lotta ja Giggi myös osallistuvat hattuparaatiin ja voittavat matkan Kööpenhaminaan. Tämä matka varmaan esiintyy tulevissa kirjoissa. 

Käytä järkeäsi, Lotta: Lotta saa ehdot matematiikasta. Truddan-tädin fysiikanopettajamiehen johdolla hän lähtee kertaamaan kesäpaikkaan, jonne ilmestyvät myös Jonas ja Paul. Hajamielinen dekkarikirjailija notaari Andersson lomailee samalla seudulla ja ystävystyy Lotan kanssa ja kesäisestä maaseudusta nautitaan ennen kuin pitää palata kaupunkiin.

Lotan ja Giggin kommellukset olivat söpön viattomia ja minua nauratti ihan niin kuin lapsena: ihanaa mikä hyvän tuulen kirjoja, tällaista pitää lukea kesällä. Feminismin hitusiakin löytyi: mieshahmot eivät arvosta naisia ja tyttöjen pitäisi olla vähintäänkin herttaisia ja hillittyjä. Lottahan on selvästi hahmo tällaista ajattelutapaa vastaan. Vintagen ystävälle kirjoista löytyy hameita, koulun tungoksessa rikkoutuvia nylonsukkia ja paperoituja lipastonlaatikoita ja näissä on vain niin sievät kannet. (Vaikka ovatkin vaihtuneet keskenään: Lotta on aina Lotalla on Käytä järkeäsi Lotan kansi ja toisinpäin.) Juoni oli ehkä näiden heikko kohta, mutta mitäpä siitä, kun sateinenkin kesäpäivä piristyi näiden kanssa.

Luetut teokset: Lottapa tietenkin, Niin Lotan tapaista, Lotta on aina Lotta, Käytä järkeäsi, Lotta
Kirjailija: Merri Vik
Ruotsinkieliset alkuteokset: Det är Lotta förstås, Ja, se Lotta, Lotta är sig lik, Skärp dig Lotta
Suomentajat: Rauni Kanerva, A.-M. Helminen
Kustantaja: Karisto
Ilmestymisvuodet: 1958, -59, - 59, -60

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Salla Simukka: Sisarla



Kummallisen pitkä talvi jatkuu ja jatkuu. Innostuksen jälkeen ihmiset kyllästyvät lumeen, mutta talot jatkavat hautautumistaan ja pakkanen kiristymistään. 11-vuotias Aliisa päätyy sattumalta talven keskeltä outoon maahan, Sisarlaan, jossa hän tapaa Merin, ystävän, jollaista hän on aina kaivannut. Sisarlasta löytyy Salamaisuuksien puutarha, hylätty huvipuisto ja lohikäärmeitä, mutta myös pitkän talven syy. Tyttöjen pitää pelastaa maailmansa ja vielä ystävyytensäkin.

Miten ihana lastenkirja, kotimainen sellainen! Postauksen pääpointti: jos kaipaat satuja ja ystävyyttä, suosittelen sinulle Sisarlaa, loput tekstistä on ihastelua.

Erityisesti ihastuin siihen, miten kirjassa viitataan vanhoihin lastenkirjoihin, jo alkusivulla Liisan seikkailuihin ihmemaassa ja Salaiseen puutarhaan ja Lumikuningattareen. Kirja ankkuroitui juoneltaan ja muiltaan hauskasti klassikoihin, mutta oli sopivan omaperäinen otuksineen ja käänteineen. Kyllä kirjatoukka tuntee itsensä onnelliseksi, kun pääsee bongailemaan viittauksia. (Kuin huomaisi, että uuden tuttavuuden kanssa onkin yhteinen ystävä.) Onneksi kirja varmasti ihastuttaa ilman bongailuakin, eikä se kulje pelkkien viittausten varassa. Ja mikä ihastuttavinta: lukiessa tuntui, että myös Simukalla on ollut hauskaa kirjoittaessaan ja Sisarlan otuksia luodessaan.

Kiinnostavaa oli, että tarina ei loppunutkaan Sisarlan jälkeen, niin kuin olisi luullut, vaan tyttöjen ystävyys omassa maailmassa sai vielä käänteensä. Koulussa Meri näyttää unohtaneen Aliisan ja on tälle ilkeä, ihan kuin he eivät olisi olleetkaan yhdessä Sisarlassa. Aliisan pitää taas olla rohkea.

Kirjassa on myös mustavalkoinen piirroskuvitus, ja vaikka itse pidän yleensä pehmeämmästä tyylistä, tarina ja kuvitus sopivat mainiosti yhteen. En tiedä mitään kuvittamisesta, mutta ne tuntuivat mukavan saumattomilta. Olisi ollut hauskaa, jos kuvitus olisi ollut värillinen, Sisarla olisi varmasti näyttänyt hienolta väreissä!

Olisin luultavasti pitänyt tästä hyvin paljon lapsena, ja nyt pidin edelleen. (Ja miten ihanaa ajatella, että tässä on ehkä jonkun tuleva rakas kirja, samalla tavalla kuin esikuvansa.)

Luettu teos: Sisarla - Seikkailu toisessa maailmassa
Kirjailija: Salla Simukka
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 2016
Sivumäärä: 184

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Raija Oranen: Ackté!


Pariisin rautatieasema syksyllä 1894. Melua, tungosta, likaa; aivan toisenlaista kuin unelmissa. Nuori laulajalupaus Aino Ackté on lähtenyt menestymään. Helsingin asemalle on jäänyt innokas ihailija­joukko ja muuan kirkaskatseinen Heikki Renvall. Pariisi hurmaa laulajan, ja siellä ystävyys taiteilija Albert Edelfeltin kanssa on kohtalon sanelema.

En tiedä mitään oopperasta ja Aino Ackté oli minulle tuttu lähinnä yhteydestään Albert Edelfeltiin, mutta sitä mielenkiintoisempaa oli sujahtaa Orasen romaanin maailmaan. Tämä oli ollut lukulistallanikin, mutta nyt vasta pääsi lukupinoon asti.

Ackté!-romaanin jälkeen minulla on kuva Aino Acktésta sinnikkäänä, vaativana ihmisenä. Minäkertoja kommentoi säälimättä muiden laulajien virheellisiä, hengettömiä esityksiä, mutta myös omia esiintymisiään, joissa kurkku ei ole kunnossa, jännitys uhkaa pilata kaiken tai jokin järjestelyissä ei miellytä häntä. No, esityksen jälkeen yleisö rakastaa häntä kuitenkin, kaikki menee hyvin. Ajan oopperapiireistä syntyi armoton kuva eikä vähiten siksi, että Acktén äiti Emmy Achté vaatii tyttäreltään hyvin suuria eikä tunnu koskaan olevan tyytyväinen.

Romaani alkaa Ainon Achtén ja hänen äitinsä saapumisella Pariisiin, jossa kurjat hotellihuoneet, laulutunnit ja äidin ja tyttären suhde ovat kaukana onnesta ja luksuksesta. Nimikin vaihtuu Achtésta Acktéksi uran edistämiseksi. (Achté ja ranskan acheté, ostettu, ovat liian lähellä toisiaan.) Vähitellen Ackté etenee tavoitteessaan nousta oopperan huipulle, solmii suhteita, ja joutuu vähitellen myös luopumaan tähteydestään.

Ackté! ei sisällä suuria tapahtumia tai juonenkäänteitä, se oli oikeastaan hyvin tasainen romaani oopperalaulajan uran alusta loppua kohti, mutta minun mielenkiintoni se riitti pitämään. En tiedä, miten olisi jonkun Acktén elämän jo perusteellisemmin tuntevan kohdalla. Samalla eletään Suomen kannalta merkittäviä hetkiä ennen itsenäisyyttä ja käsitellään Acktén suhdetta vanhempiinsa, aviomiehiinsä ja Albert Edelfeltiin. Edelfelt-suhteen olemassaolosta ei kai tiedetä varmasti, mutta Oranen kirjoittaa sen tähän mukaan. Se ei korostunut liikaa, pääosassa on koko ajan laulu-ura. (Satuin myös uusiksilukemaan Anna Kortelaisen Virginien lukiessani tätä. Molempien naisten ainakin uskotaan olleen Edelfeltin rakastajattaria, mutta vain toisen oma tarina tunnetaan, toisesta ei tiedetä edes etunimeä. Niin ne ihmiset katoavat.)

Eniten pidin romaanissa minäkertojaäänestä, joka antoi tarinalle tunnetta ja syvyyttä. Ackté tuntui ihanassa itsevarmuudessaan siltä diivalta, joka hän minun hatarissa mielikuvissani oli, mutta tarpeeksi inhimilliseltä, jotta hänen kohtalostaan välitti. (Ristiriitaista, mutta niin oli tämän tarinan Acktékin.) Lopultahan nämä tapahtumat voisi lukea vaikka sieltä Wikipediasta, kaunokirjallisessa esityksessä on kivaa olla tällainen koukku. Nyt olen sitten käväissyt Aino Acktén kanssa Pariisin oopperalavoilla, ihanaa!

Luettu teos: Ackté!
Kirjailija: Raija Oranen
Kustantaja: Teos
Ilmestymisvuosi: 2016
Sivumäärä: 450

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo sapiens


Onko kaikkien pakko tulla kaapista? Riemastuttava ja sympaattinen romaani Simonista, jonka elämä menee mullin mallin, kun hänen salainen ihastuksensa uhkaa paljastua.16-vuotias Simon inhoaa kaikenlaista draamaa, eikä ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. Sitten sähköpostiviesti joutuu väriin käsiin, ja Simonin on astuttava pois mukavuusalueeltaan. 

Näin kesällä olen innostunut kirjastossa käymisestä, talvella tuli luettua omia kirjoja, ja sieltähän löytyy vaikka mitä kiinnostavaa lukemista. (Blogiinkin on tulossa sekalainen postausjoukko kaikenlaista.) Niin kuin vaikka tämä ihana Minä, Simon, Homo sapiens. Ette varmaan tarvitse minua kehumaan tätä, sen verran paljon kirjaa on näkynyt blogeissa, mutta sanon kuitenkin, että tämä oli hauska, lämmin ja sillä lailla kevyt, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen on luonnollista, vaikka saattaakin mietityttää Simonia. En halua vähätellä kenenkään kokemuksia, oma seksuaalisuus tai sukupuoli voi olla vaikea asia, mutta kovin usein kirjallisuudessa HLBTQ-hahmot nähdään vähemmistöjen ongelmien kautta. Toisenlaisia, iloisempiakin tarinoita pitää minusta kertoa. 

Simonin tapauksessa käänteitä aiheuttaa sähköpostikirjeenvaihto. Ihastumista on ilmassa, mutta Simon ja Blue ovat päättäneet pysyä anonyymeinä toisilleen, pojat tietävät vain käyvänsä samaa koulua. Simonin koulukaveri Martin kuitenkin lukee salaa kaksikon sähköpostit ja uhkaa paljastaa jutun kaikille, jos Simon ei auta häntä yhteen kaverinsa Abbyn kanssa. Simon haluaa tulla kaapista omaan tahtiinsa, ei jonkun toisen pakottamana, ja samalla on vaarassa myös Bluen yksityisyys, joten hän suostuu kiristykseen.  Ja tietenkin häntä vähän kiinnostaa, kuka Blue on.

Simon oli sympaattinen päähenkilö, jolle toivoin vain onnellista loppua Bluen kanssa. Enkä arvannut Bluen henkilöllisyyttä (no, olen muutenkin huono arvaamaan näitä, mutta uskon että Simonin tarinaan voi uppoutua vaikka arvaisikin.) Simonin perhe ja kaverit olivat huippuja, tiivis ja toisiaan tukeva porukka, vaikka välillä oltaisiin eri mieltäkin. Tulin yksinkertaisesti hyvälle tuulelle kirjasta!

Koko kirja oli mukavan nykyaikainen ja aito Tumblreineen ja Simonin ajatuksineen. Ehkä tämä ei ollut juonellisesti tai tyylillisesti erityisen mullistava tai omaperäinen kokemus, tuntui kuin olisin lukenut samanlaista YA-kirjallisuutta ennenkin, mutta eipä valittamista, pidän tällaisesta juonesta ja tyylistä. Lisää vain!

P.S. Helsingissä on vietetty Pride-viikkoa, joka on näkynyt myös kirjablogeissa lukutempauksena. Yöpöydän kirjat -blogista löytyy lisätietoa ja lista osallistujablogeista.

Luettu teos: Minä, Simon, Homo sapiens
Kirjailija: Becky Albertalli
Englanninkielinen alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Suomentaja: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Ilmestymisvuosi: 2015
Sivumäärä: 253

torstai 29. kesäkuuta 2017

Margaret Mitchell: Gone with the Wind (Tuulen viemää) & Alexandra Ripley: Scarlett

(Saattaa sisältää juonipaljastuksia)



One of the greatest American novels of all time, a magnificent historical romance set against the panorama of the Civil War. (Takakannesta)

Gone with the Wind olikin pitkä luku-urakka. Aloitin kirjan Helsingin kirjamessujen aikaan 2016 ja luin viimeiset sivut tänä kesänä.

Pidin kirjasta, mutta se oli hitaampi kuin ensimmäiseltä kerralta muistin ja minun englanniksi lukemiseni on vielä hitaampaa. Sisällissodan vaiheita kerrataan ja kaikki on suurta taloista ja naisten hameista lähtien. Etelän tytöt sidotaan korsetteihin ja opetetaan nappaamaan itselleen mies... vaikuttamatta liian epätoivoiselta. Miehen rooli on olla herrasmies, olla sopivan remuisa ja ainakin näennäisesti johtaa taloa. Hyvä maine on kaikki kaikessa.

Päähenkilö Scarlett O'Hara oli edelleen ihanan raivostuttava kaikessa itsekeskeisyydessään ja laskelmoivuudessaan. Tavallaan sitä kannusti Scarlettia pääsemään eteenpäin ja samalla järkyttyi miten hän sen tekee. Käyttää ihmisiä hyväkseen, tuhoaa tulevia avioliittoja, laiminlyö lapsiaan... Scarlett ei ole avuton eikä tyhmä niin kuin kunnon Etelän kaunotar, eikä hänen vastaparinsa Rhett Butler tietenkään välitä maineesta niin kuin herrasmiehen pitäisi. Scarlettin saavuttamaton rakkaus Ashley Wilkes taas on liian hienostunut sopiakseen muiden miesten joukkoon ja hänen vaimonsa Melanie, jota Scarlett ei voi sietää, on Scarlettin ainoa todellinen ystävä. Ihanaa draamaa!

En ole tutustunut Yhdysvaltojen sisällissotaan tarkemmin, joten en tiedä miten totuudenmukainen Gone with the Wind on. Ainakin orjuudesta se antaa omanlaisensa kuvan: mustat ovat lapsellisia typeryksiä, tai viisaita niin kuin O'Harojen Mammy, mutta silloinkin viisaus on hieman eläimellistä. Orjuus tekee heidät onnellisiksi. Etelän ja Scarlettin näkökulmaahan tässä kuvataan, mutta toisaalta Mitchell ei minusta kritisoikaan noita käsityksiä.

Nautin Mitchellin tyylistä ja hahmoista, vaikka kirjan maailman arvot olivat kaukana omistani (ja saivat miettimään, mitä mieltä oikeastaan olen kirjasta). Hauskaa oli myös bongata kuuluisia kohtauksia ja sitaatteja sivuilta. Barbecue-juhlat (miten lie ne on suomennettu) Wilkesien luona ja Scarlettin vihreä ikkunaverhomekko esimerkkeinä. Silloin tällöin on mukavaa lukea jotain mahtipontista ja sopivasti ylimitoitettua.


Gone with the Windissä Scarlettin ja Rhettin suhteen loppuratkaisu jää auki ja Mitchell kuoli ennen kuin ehti kirjoittaa jatkoa (en tiedä aikoiko hän kirjoittaa), joten Alexandra Ripley jatkoi tarinaa 1991. Tiedän nyt, miksi ihmiset eivät pidä tästä jatkosta. En minäkään pitänyt, vaikka tämä oli paikoitellen ihan viihdyttävä.

Alkuperäisen kanssa tällä ei tuntunut olevan juuri tekemistä, enimmäkseen koska Scarlett, Rhett ja Ashley olivat hyvin ulkona hahmosta ja juoni meni omia polkujaan. Scarlett tutustumassa köyhiin sukulaisiinsa ja matkustamassa Irlantiin? En oikeastaan usko että itsekeskeinen Scarlett O'Hara olisi kiinnostunut vanhoista sukutarinoista, vaikka hahmojen (uskottava) kehitys on tietenkin hyvä juttu. Irlanti-juoni latisti Scarlettin pelkäksi sukulaisten kapinoinnin pelinappulaksi ja kävi mielessä, olisiko voinut vain kirjoittaa erillisen tarinan ilman Scarlettia ja Rhettiä, jos haluaa käsitellä Irlannin historiaa... (Sisällissodan yhteiskunnalliset mullistukset toivat Scarlettista ja Rhettistä kiinnostavimmat puolet esiin, mutta sama ei näköjään toiminut Irlannissa.)

Irlannin-matkaan asti kirja oli ok tekstiä, lisäksi pidin siitä että Scarlett ja Rhett saivat vielä yhden lapsen, mutta muuten olin hyvin eri mieltä, miten Gone with the Windin olisi pitänyt jatkua. (Jos se nyt edes tarvitsi jatkoa, Scarlettin kuuluisa tomorrow is another day oli minusta hyvä loppu hänen hahmolleen.)

Luetut teokset: Gone with the Wind (Margaret Mitchell), Scarlett (Alexandra Ripley)
Kustantajat: Pan Books, Otava
Ilmestymisvuodet: 1936, 1991
Scarlettin suomennos: Juhani Lindholm
Sivumäärät: 1010, 831

maanantai 22. toukokuuta 2017

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa


Askeleet tulevat kuin suoraan hiljaisuudesta, pysähtyvät huoneen kynnykselle. Nora tuntee että joku on hänen takanaan, odottaa, tarkkailee. Milloin hän koki sen ensi kertaa? 
Sitä Nora ei tiennyt. 
Askeleet tyhjässä asunnossa, kummalliset puhelinsoitot, surullinen nukke, kävelyt autiossa puutarhassa, jonne Ludde-koira aina kiskoi taluttajansa - mitä ne merkitsivät? 
Hän ei tiennyt...
Mutta hitaasti Nora alkaa ymmärtää että joku ajan ja paikan tuolta puolelta haluaa saada yhteyden häneen... (Takakansi)

Viime talvena luin läpi Maria Gripen neliosaisen Varjo-sarjan ja ihastuin kovasti. Onneksi hänen tuotantonsa ei lopu siihen, vaan seuraavaksi oli vuorossa jo etukäteen kiinnostanut itsenäinen teos Vieras aikojen takaa.

Nora-tyttö asuu sukulaistensa luona vanhempiensa kuoltua. Vaikka kasvattiperhe on ystävällinen ja rakastava, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Omassa huoneessaan hän kuulee välillä askeleita kynnykseltä ja tuntee jonkun näkymättömän läsnäolon. Hyllystä putoava satukirja ja itsestään särkyvä maljakko sisältävät Noralle osoitettuja viestejä ja tehtävän joltakin tuntemattomalta.

Kaikkein koukuttavinta näissä viidessä lukemassani Gripen kirjassa on ollut tunnelma. Kauhuelementit punoutuvat menneiden vuosikymmenten ja -satojen tapahtumiin ja ovat tyylikkään hienovaraisia. Olen päässyt bongailemaan viehättäviä yksityiskohtia, vanhoja esineitä ja miljöitä: tässä tapauksessa juoneen kietoutuu posliininukke ja salaperäinen balettitanssijatyttö. 

Vieras aikojen takaa oli loistava valinta hetkeen, jolloin paksu ja "aikuinen" kirjallisuus ei houkutellut. Juoni eteni mukavaa tahtia, ja kun takakansi painui kiinni, olin hyvillä mielin loppuratkaisusta. Tämä kirja oli enemmän yliluonnollisen puolella kuin Varjot, mutta ei liikaa, enkä oikeastaan keksi mitä olisin halunnut tähän lisää tai vähemmän, tämä nautinnollista luettavaa sellaisenaan. Tämä ei myöskään ollut yhtä muhkea lukukokemus luin Varjot sivujuonineen ja -hahmoineen, mutta toisessa onkin neljä osaa ja toista on vain yksi.

Olen kirjojen uudestaan lukemisen ystävä ja vähän harmittaa, että Varjot ja Vieras aikojen takaa eivät ole parhaimmillaan siihen, ainakaan kovin pian. Kaikki viisi keskittyvät jonkin salaisuuden ratkeamiseen ja nyt ne ovat minun osaltani ratkenneet ja tuoreessa muistissa. (Nämä ovat näitä lukutoukan ongelmia, koska muutenhan tämä olisi liian helppo harrastus.)

Luettu teos: Vieras aikojen takaa
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkielinen alkuteos: Agnes Cecilia - en sällsam historia
Suomentaja: Eila Kivikkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 1981
Sivumäärä: 230

lauantai 13. toukokuuta 2017

Edith Södergran: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni - Kootut runot

Edith Södergran (1892-1923) on 1900-luvun suomenruotsalaisen lyriikan merkittävimpiä nimiä, modernismin uranuurtaja, jonka suuruuden vasta jälkimaailma on oivaltanut. Hänen omaperäiset runonsa puhuttelevat yhä uusia lukijapolvia Uuno Kailaan, Aale Tynnin ja Pentti Saaritsan upeina suomennoksina. (Takakansi)

Minä olen ihminen, jonka runojen lukeminen on vähän harvaa, mutta Edith Södergranin ihanuudesta minäkin tiesin, ainakin yksittäisinä runoina. (Ja teini-iän yrityksenä lukea nämä kootut runot. Silloin niiden hurja energia tuntui liiankin hurjalta.) 

Runot näin yhteen koottuna tuntuu, että Södergranilla on ollut selkeä näkemys tekemisestään ja tuon näkemyksen mukaan hän on toiminut. Tämä oli helpompaa tuntea kuin pukea sanoiksi, mutta sanotaan vaikka, että runoissa on tyylinsä eivätkä ne, tai niiden kirjoittaja, pyytele anteeksi. Minut ihastuttaa erityisesti, miten hän aloittaa Syyskuun lyyra -kokoelman johdannollaan ja tietää oman kokonsa vaikka muut eivät tietäisikään:

-- Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.

Sama henki välittyy myös itse runoista. Osa niistä oli minulle tutumpia kuin toiset, niitä jotka elävät elämäänsä runokirjojen ulkopuolella, mutta uusiakin suosikkeja löytyi.

Tämä menee osastolle vanha tuttu, mutta saa hymyilemään aina uudestaankin:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
--

Södergranin runot eivät ole pelkkää voimantunnetta, vaan niissä on kuolemaa, onnea, kärsimystä (jotka ovat hänellä usein lähellä toisiaan), epätietoisuutta, varmuutta... Lyyrat, ruusut ja jumalat toistuvat vertauskuvina. Nämä eivät ole sellaisia mukavan pieniä ja arkipäiväisen samaistuttavia runoja, vaan liikkuvat välillä aika korkealla. Ja kaikesta huolimatta tuntui että ihmiselämästä tässä on puhe. 

Lukiessa oli välillä vaikeaa erottaa Södergrania runojen puhujasta ja hänen elämäänsä runoista, mutta ehkä se ei ole vaarallista, kun näitä itsekseen eikä koulua varten lukee. Ainakin kuoleman lähestyminen tuli loppua kohti iholle. Moni runo yhdistyi myös runouden kirjoittamiseen, taiteeseen, kauneuden tavoittamiseen, millä nimellä sitä kutsuukaan. Nyt kiinnostaisi lukea myös Södergranin elämäkerta. 

Tämä jää kyllä omaan hyllyyn tuleviakin vuosia varten, luultavasti seuraavalla kerralla löytyy uusia ajatuksia ja uusia suosikkeja. (En oikein osaa tehdä muistiinpanoja kirjoihin, mutta tänne tekisi mieli alleviivailla.) Tähän postaukseen olisi tehnyt mieli lainata vähän sieltä sun täältä ja antaa runojen sanoa itse sanottavansa, mutta lopetetaan vaikka tähän:

--
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

Luettu teos: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni - Kootut runot
Kirjailija: Edith Södergran
Suomentajat: Pentti Saaritsa, Uuno Kailas, Aale Tynni
Kustantaja: Otava 
Ilmestymisvuosi: 1994
Sivumäärä: 269

tiistai 11. huhtikuuta 2017

L. M. Montgomery: Rainbow Valley & Rilla of Ingleside (Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla)

Aikaisemmat postaukset: Anne of Green Gables, & Anne of Avonlea, Anne of the Island & Anne of Windy Poplars, Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside

Anne Shirley is grown up, has married her beloved Gilbert and now is the mother of six mischievous children. These boys and girls discover a special place all their own, but they never dream of what will happen when the strangest family moves into an old nearby mansion. (Takakannesta)

Annen ja Gilbertin lapset viihtyvät Inglesiden läheisessä notkossa, jonka Walter on nimennyt Rainbow Valleyksi. Rakkaalle leikkipaikalle löytävät myös läheisen pappilan Meredithin lapset ja orpotyttö Mary Vance. Lisäksi pastori Meredith ja Rosemary West saavat kirjassa omat lukunsa vaikka pastori ei ole uskonut menevänsä enää koskaan naimisiin ja Rosemary on luvannut pysyä naimattomana.

Sateenkaarinotko oli suosikki-Annani lapsena, joten se tuli luettua monen monta kertaa. Rainbow Valley oli siis vähän kuin kotiinpaluu, toisella kielellä, mutta tuttuihin maisemiin.

Luulen, että yhtenä syynä suosikkiuteen oli oikean ikäinen lapsijoukko ja sopivan romanttinen sivujuoni, jotta vähän vanhempanakin lapsena kutkutti palata kirjaan. Nykyään Blythen ja Meredithin lasten hetket notkossa ovat suloisen huolettomia, sellaisia joihin olisi mukava palata omassakin lapsuudessa, mutta eivät liian söpöileviä. Kun kaiken yllä häämöttää Walterin näkemä uhkaava Piper/Huilunsoittaja viitassaan, kirjaan tulee omanlaistaan synkkyyttä.

Rainbow Valleyn maailmassa eletään siis onnellisia päiviä, ainakin päällepäin. Walter ei koe itseään tarpeeksi rohkeaksi, mikä toistuu vielä moninkertaisena Rilla of Inglesidessa, ja Una Meredith pelkää uuden äitipuolen saamista, koska Mary Vance on pelotellut häntä omilla kauhutarinoillaan. Mary itse on orpo, joka on kasvanut väkivaltaisen huoltajansa luona, ja on nyt lähtenyt karkumatkalle. Puhumattakaan siitä, että Meredithin lapset elävät kovin turvattomasti hajamielisen isänsä hoivissa. Vierastin kirjasta nousevaa ajatusta, että isä ei voisi kasvattaa lapsiaan, että talouteen tarvittaisiin aina äiti, mutta ehkä tässä tarkoitettiinkin kyseisen isän hajamielisyyttä eikä sukupuolta. (Ja ajathan ovat tietenkin olleet toisenlaiset.)

Edelleen minua värisyttää pastori Meredithin ja Rosemaryn tarinan eteneminen. Ellen-sisko onnistuu joka lukukerralla vakuuttamaan minut jyrkkyydellään ja vaatimallaan lupauksella ja sitten sitä odotetaan sydän tykyttäen, saavatko pariskunnat toisensa. Olen tiennyt loppuratkaisun yli kymmenen vuotta, mutta sehän ei estä jännittämästä mukana.

Rakkaustarina toi kirjaan mukavaa selkärankaa verrattuna edelliseen Anne of Inglesideen, joka oli paljon jaksottaisempi, ja lapsijoukon jäsenet ovat omia pieniä persooniaan. Jos Rainbow Valley ei olisi minulle niin rakas, pitäisin tätä yhtenä sarjan onnistuneimmista kirjoista, mutta niin tai näin ;)

***

(Sisältää juonipaljastuksia Rilla of Inglesidesta/Kotikunnaan Rillasta)

En kauheasti pidä näistä uusista kansista. Esimerkiksi tämä Rillan kansi painottaa minusta ihan vääriä asioita: kuin koko kirjan pointti olisi saada Rillalle mies. Suomalaisessa Maija Karman versiossahan Rilla hoitaa sotalapsi Jimsiä, mikä minusta kuvaa kirjan henkeä paljon paremmin.




Rainbow Valleyn viimeiset sivut Huilunsoittajineen vihjaavat tulevaisuudesta, joka koittaa Rilla of Ingelsidessa. Anne on enää sivuhenkilö, eikä Gilbert ole näkyvillä senkään vertaa. Sen sijaan päähenkilönä on Annen ja Gilbertin kuopus Bertha Marilla eli Rilla. Ensimmäinen maailmansota vie Rillan veljet, lapsuudenystävät ja rakastetun taistelemaan ja pakottaa Rillan miettimään asioita uudesta näkökulmasta.

Pidin siitä, että Rillan hahmo ei muistuta nuorta Annea juuri lainkaan. Hän on pinnallinen ja tahtoo pitää hauskaa, mutta on silti käytännöllisempi kuin äitinsä, siinä missä Anne oli haaveellinen ja sen myötä ikimuistettavan hajamielinen. Maailmansota kuitenkin katkaisee hauskanpidon ja tuo Rillan eteen uusia tilanteita, esimerkiksi sotalapsi-Jimsin keittokulhossa. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla eikä Rilla ihastu lapseen hetkessä, mutta vähitellen. Sama lapsi - yllättävä huoltaja -kuvio on toistunut aikaisemmin niin Annen ja Marillan kuin Emilyn ja Elizabeth-tädinkin kanssa eikä niissäkään aina helposti.

Rillan lisäksi kotiapulainen Susan saa paljon tilaa, enemmän kuin Anne. Susan toimii koomisena hahmona, joka olikin ehkä tarpeen tässä kirjassa. Hän lässäyttää Rillan romanttisen kohtauksen, on sotajalalla kissan kanssa ja on se, joka tietää kylän juorut. Usein Susan on myös se, jolla on kotiväestä eniten taistelutahtoa. 

Olen tähän asti lukenut vain suomennetun Kotikunnaan Rillan, jota on lyhennetty, joten alkukielisen synkkyys tuli yllätyksenä. Walterin kuolema ja Maanantai-koiran uskollinen odotus juna-asemalla ovat suomennoksessakin kauheita, mutta suomenkielisen version sävyä on silti kevennetty reippaasti. Kotikunnaan Rilla sopi paremmin Anna-sarjan osaksi, mutta Rilla of Ingleside tuntui paikoitellen itsenäiseltä kirjalta, jonka pääaiheena on sota.

Suomennoksesta on leikattu paljon kohtia pois, enimmäkseen saksalaisvastaisia kohtauksia (jopa kokonainen luku Whiskers-on-the-Moonin/Parta-Kuun riehumisesta kirkossa.) Myös muita pätkiä sieltä täältä on poistettu, esimerkiksi Jemin palatessa kotiin:
"En oikeastaan tajunnut, että Walter on kuollut, ennen kuin palasin kotiin. Et usko, kuinka kaipaan häntä nyt; te olette täällä jo tottuneet siihen ajatukseen, mutta minulle se on uutta." 
"Rilla, I never realized that Walter was dead till I came back home. You don't know how I miss him now - you folks here have got to used to it in a sense - but it's all fresh to me. Walter and I grew up together - we were chums as well as brothers - and now here, in this old valley we loved when we were children, it has come home to me that I'm not to see him again."
Kuinka kauniisti alkuperäinen teksti kertoo Jemin ja Walterin suhteesta ja tuo syvyyttä koko kohtaukseen, mutta sitten se on jätetty pois suomennoksesta.

Sanaleikki Rilla-my-Rilla on suomennoksessa muutettu muotoon Rilla-ma-Rilla, joten myös loppukohtausta on täytynyt hieman säätää:
"Oletko sinä minun Rilla-ma-Rillani?" hän kysyi merkitsevästi.
"Is it Rilla-my-Rilla?" he asked, meaningly.
Myös Rillan s-vika on suomennoksessa muuttunut änkytykseksi. Rillan viimeisessä vastauksessa ei ole suomeksi s-kirjainta, joten änkytys toimikin tässä paremmin. Mielestäni nämä loppukohtauksen muutokset on siis ihan hyvin ja perustellusti hoidettu. Tosin minulla oli lapsena vaikeuksia tajuta, että tässä oli nyt kyse romanttisesta hetkestä tai kosimisesta, mutta ehkä se johtui lukijan hoksottimista.

Rillan viimeisellä sivulla yllättävästä s-viasta löytyi netistä keskustelua (johon en valitettavasti löydä enää linkkiä). Toiset olivat sitä mieltä, että se kuvaa itsenäiseksi kasvaneen naisen paluuta takaisin lähtökuoppiinsa miehen edessä, toiset sitä mieltä, että se kuvaa jonkin vanhan säilymistä kauheista sotavuosista huolimatta ja on itse asiassa lohdullinen juttu. No mutta oli s-vialla merkitystä tai ei, Montgomery sijoitti sen Anne-sarjansa viimeiseksi repliikiksi, joten tietenkin sen painotus kasvaa.

Lukemisen jälkeen mietin, miten Montgomery suhtautuu kirjassaan sotaan. Toisaalta se on ehdottomasti kauhea asia, toisaalta esimerkiksi pasifisti- Whiskers-on-the-Moon leimataan kylässä vihollisen kanssa veljeilijäksi, joka väläyttelee yöllä viestejä lentokoneille. Pitää varmaan lukea Rilla of Ingleside seuraavan kerran tämän kysymyksen kanssa. 

Nyt kun olen lukenut ja pienellä viiveellä blogannut kaikki Anne-kirjat, aion luultavasti jatkossakin lukea nämä englanniksi. Varsinkin Kotikunnaan Rilla tuntuu liian saksitulta tämän jälkeen. Kokonaisuutena sarjassa oli ihanaa hyväntuulisuutta, välillä surua ja välillä onnistuneempia ja välillä heikompia osia. Erityisesti ihastuin tällä kertaa kahteen ensimmäiseen ja kahteen viimeiseen kirjaan, mutta kaikissa oli oma viehätyksensä :)

(Tämäkään Rilla ei ole kokonainen, sillä myös englanninkielistä on jossain vaiheessa lyhennetty. Sain tietää tämän vasta ostamisen jälkeen, mutta kirja oli niin halpa, että palauttamista helpommaksi tuli tulostaa kohdat netistä (täältä) ja kiinnittää ne lukemisen vierellä kulkevaan vihkoon. Kokonaisiakin versioita on saatavilla, mutta esimerkiksi minun Bantamin painokseni väittää olevansa lyhentämätön, joten kannattaa olla tarkkana.)

Luetut teokset: Rainbow Valley & Rilla of Ingleside
(Sateenkaarinotko, suom. 1925, ja Kotikunnaan Rilla, suom. 1962)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantaja: Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1919, 1921
Sivumäärät: 225, 277

torstai 30. maaliskuuta 2017

L. M. Montgomery: Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside (Anna omassa kodissaan ja Annan perhe)


Anne of Green Gables & Anne of Avonlea täällä ja Anne of the Island & Anne of Windy Poplars täällä. (Kylläpä nämä postaukset ovat jääneet roikkumaan...)

Anne is finally marrying Gilbert Blythe! While she's deliriously happy to finally be with her version of Prince Charming, they'll be making their new home miles away. and she'll have to leave her beloved Avonlea. But Anne is always up for an adventure, especially when she has Gilbert by her side. (Takakannesta)

Anne's House of Dreams kasvattaa päähenkilöään taas hieman aikuisemmaksi. Naimisiinmeno ja omaan kotiin asettuminen, sekä lasten syntyminen iloineen ja suruineen ovat tässä osassa suuressa roolissa. Lisäksi tutustutaan uusiin naapureihin, kuten kapteeni Jimiin ja kauniiseen Leslieen, joiden elämiin ja unelmiin Anne pääsee osallistumaan annemaiseen tyyliinsä.

Elämänvaiheen, jossa Anne on tässä kirjassa, ei pitäisi olla ajankohtainen nykyiselle tyttökirjojen kohdeyleisölle. (Itse luin näitä suunnilleen kymmenen vuoden tienoilla.) Tämä Anne's House of Dreams sisälsikin raskaampia aiheita kuin edelliset: lapsen menettäminen, Leslien elämä vammautuneen miehensä hoitajana päällimmäisinä. Ei Annenkaan elämä ole pelkkää hymyä, vaikka aurinkoisuus on se, jota ensimmäiseksi näistä kirjoista ajattelen. Toisaalta koska Anne kasvaa sarjan myötä, kirjohin voi palata, jos ne joskus alkavat tuntua omakohtaiselta.

Anne ja Gilbert ovat ihana pari ja vielä tässä Anne's House of Dreamsissa suhteellisen tasapuolisesti esillä. Ärsyttävästä carrots/tulipalo -Gilbertistä on kasvanut järkevä lääkäri, mutta samalla hän on muuttunut hieman tylsäksi. Tämän osan jälkeen Gilbert katoaakin työhönsä ja esiintyy lähinnä vilauksina silloin tällöin, mikä on tietenkin sääli. Saman taka-alalle jäämisen on kokenut Annen bosom friend Diana, kun kaksikko on (Dianan) avioliiton ja lasten saamisen myötä kasvanut erilleen. Annen ja Dianan ystävyys on kovin viaton verrattuna saman kirjailijan Emilyn ja Ilsen riitelyyn, mutta ystävyyden päättyminen erilleen kasvamiseen tuntuu realistisemmalta, jos vertaa Emilyn ja Ilsen neliödraamaan.

Annen ja Gilbertin naapurin Leslie Mooren tarina ei ehkä ollut erityisen uskottava, mutta tuntui että sitä tarvitaan kirjassa. Surullisten tapahtumien jälkeen ja rinnalle oli helpottavaa saada jotain toiveikasta. Sitä paitsi Leslien pojalla Kennethillä on osansa myöhemmin Rilla of Inglesidessa, joten olen valmis hyväksymään pienen epäuskottavuuden! Lisäksi Anne's House of Dreamsissa tavataan kotiapulainen Susan Baker, josta myöhemmin tulee erottamaton osa Blythen perhettä ja jopa keskeisempi hahmo kuin Annesta.

***

Anne of Inglesidessa vuoron saavat ensimmäistä kertaa Annen ja Gilbertin lapset. Omat lukunsa saavat Jem, Walter, Nan, Di ja pikku-Rilla, jotka myöhemmin esiintyvät Rainbow Valleyssa ja Rilla of Inglesidessa. Annekin saa vielä tässä osassa omat lukunsa ja herää esimerkiksi miettimään, rakastaako Gilbert häntä enää. Lasten luvut puolestaan ovat herttaisia, joskus surullisiakin, tarinoita lemmikeistä, ystävien löytämisestä ja siitä, miltä tuntuu saada pikkusisarus. Oikeastaan vain Shirleyn ja Gilbertin näkökulmat jäävät puuttumaan, mutta lukujen vaihtelu saattaisikin käydä sekavaksi, jos jokainen perheenjäsen pitäisi mahduttaa tasapuolisesti mukaan.

(Sitä voidaan tietenkin miettiä, miksi Montgomery loi Annelle ja Gilbertille Shirley-pojan, vaikka tämä ei käytännössä esiinny kirjasarjassa. Nettikeskusteluista löytyi teoria, jonka mukaan Shirley on aikamatkaaja, mutta itse en menisi ihan niin pitkälle.)

Anne of Ingleside on Montgomeryn jälkikäteen kirjoittama ja nyt aikuisena lukijana näen sen selvemmin kuin aiemmin. Pieni väkinäisyyden tuntu vaivasi tätä osaa. Tunnelma oli lähes pakotetun herttainen ja Blythen perhe-elämä paikkapaikoin liiankin hunajaista. Nettiä selatessani löysin syitäkin Anne of Inglesiden perheidyllille: vuonna 1939 Montgomery kenties kaipasi lohtua ja vastapainoa maailmalla alkaville tapahtumille. Hän kuoli 1942, kolme vuotta kirjan julkaisun jälkeen, ja hänen viimeiset vuotensa olivat ilmeisesti raskaita. (Jos kirjailijan elämä edes otetaan mukaan hänen teoksiinsa.)

Anne of Ingleside sisältää Annen ystävien Elizabethin ja Rebecca Dew'n vierailun niin ikään myöhemmin kirjoitetusta paristaan Anne of Windy Poplarsista, joita ei sarjan muissa osissa tietenkään esiinny. En oikein tiedä, mitä ajatella tällaisesta sarjan hahmokaartiin jälkikäteen lisäämisestä, mutta tuntuuhan se vähän kömpelöltä. Jälkikäteen kirjoittaessaan Montgomery myös "ennustaa" myöhempien kirjojen tapahtumia, lähinnä Rilla of Inglesidestä. Kiinnostavaa. Se tuo ainakin draaman ja jopa pelon tuntua muuten niin onnelliseen kirjaan. Eräskin ikkunaruudukon risti sängyn päällä sai kylmät väreet pitkin selkärankaa.

Pienistä puutteistaan huolimatta tämäkin oli toki suloinen kirja. Olen aina pitänyt Annan ja Gilbertin lapsista, joten heidän lapsuusvuosiaan oli hauskaa seurata. Sarjan viimeisissä osissa tunnelma alkaa synkentyä, joten näin herttainen kirja tuli tarpeeseen tähän väliin.

Luetut teokset: Anne's House of Dreams & Anne of Ingleside
(Anna omassa kodissaan, suom. 1922, ja Annan perhe, suom. 2002)
Kirjailija: L. M. Montgomery
Kustantajat: Aladdin, Bantam Books
Ilmestymisvuodet: 1917, 1939
Sivumäärät: 356, 274

lauantai 25. helmikuuta 2017

Maria Gripe: Varjo-sarja (Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset & Varjojen kätkö)


Palvelustyttö Carolin tempaa 14-vuotiaan Bertan kodin suojasta huimaan seikkailuun. Yhdessä tytöt pestautuvat kaksoissisarusten seuralaisiksi Rosengåvan linnaan. Valkeiden ruusujen keskellä uinuva linna synkkine salaisuuksineen, eristyineinä varttuneet kaksoset Arild ja Rosilda, salakäytävät ja kuolleiden kyynelet - kaikki on kuin menneiltä vuosisadoilta. (...ja metsän valkeat varjot, takakannesta)

No niin, olen palannut Rosengåvan linnan taikapiiristä. Periaatteessa toisen kerran, mutta joskus käy tunnetusti niin, että kirjan varsinaiset tapahtumat unohtuvat ja mieleen jää vain tunnelma tai itsepäinen yksityiskohta. 

Näin toisella kerralla totesin, että tämähän on aivan ihastuttava kirjasarja! On salaisuuksia ja varjoja vanhoissa valokuvissa ja realistisena puolena 1900-luvun alun Ruotsi Titanic-uutisineen ja lähestyvine sotineen. Lisätään romantiikanhenkistä kummittelua, unia ja teatteria, ja minä olen koukussa.

Ensimmäinen osa Salaisuus varjossa liikkuu vielä arkisella maaperällä kaupungissa ja pohjustaa sarjan myöhempiä tapahtumia. Bertan perheeseen tulee uusi palvelustyttö, Carolin, joka mullistaa perheen rauhallisen elämän persoonallaan. Lähistöllä on köyhiä lapsia ja naisten asemaa pohditaan: kirja käsittelikin yllättäen myös yhteiskunnallisia asioita.

Yhteiskunnallisuus ei vastannut muistikuvaani sarjasta, mutta seuraava ...ja metsän valkeat varjot siirtyykin sitten unenomaiseen tunnelmaan, joka tuntui tutummalta. Berta ja Carolin pestautuvat syrjäiseen Rosengåvan linnaan, jossa vilisee vaiettuja asioita. Sisarusten Rosildan ja Arildin äiti on hukuttautunut ja isä poissa, ja Berta ja Carolin ovat nopeasti mukana kaikessa siinä, mistä ei puhuta. Bertan ja Carolinin omatkin välit ovat koetuksella, sillä Carolin ei kerro kaikkea itsestään. Tapahtumat Rosengåvassa kehittyvät vielä Varjojen lasten ajan: ei-toivottu sukulainen havittelee linnaa omakseen ja salaisuuksien paljastuminen on yhä lähempänä, kunnes viimeinen Varjojen kätkö antaa puheenvuoron Carolinille. Uskon että nämä neljä kirjaa on parempi lukea tietämättä liikaa etukäteen, salailulla kun on suuri rooli juonenkulussa, joten ei tapahtumista sen enempää!

Hahmoilla on siis salaisuutensa, pieniä ja suuria ja toisiinsa liittyviä. Välillä pelätään ja juonitellaan, usein ei näennäisesti tapahdu paljoa, mutta jotain odottaa kulman takana. Minä tempauduin mukaan ja jännitin, miten käy, mitä paljastuu ja kenelle. Periaatteessa minun olisi pitänyt muistaa tämä kaikki, mutta niin vain lukumuisti ei aina toimi.

Kolmen ensimmäisen kirjan minäkertoja, tunnollinen Berta ja tuleva ja menevä, itsekäskin Carolin olivat mielenkiintoinen kaksikko. Draamanhaluinen Carolin rakastaa näyttelemistä eikä Berta voi olla varma, mikä on totta ja kuka on oikea Carolin. Tällä tuntuu olevan monia tarinoita ja rooleja itsestään ja Bertan ainoa keino on luottaa Caroliniin. En aina ymmärtänyt syitä Carolinin tekemisille, enkä sille, että Berta antaa hänelle yhtä monta kertaa anteeksi. Onneksi asetelma ei ole ihan näin selkeä, ja varsinkin sarjan edetessä Bertan hahmo saa itsenäisempiä sävyjä. Eikä Carolinkaan ole mikään tunteeton hirviö, mikä selviää viimeistään Varjojen kätkössä.

Varjojen kätkö on taas toisenlainen kirja. Tällä kertaa pääosassa on Carolin, joka asuu nyt yksin Tukholmassa ja opiskelee näyttelijäksi. Samalla hän pohtii Rosengåvan tapahtumia ja etsii tasapainoa minänsä eri puolien välille. Siksi Carolin haluaa kertoa tapahtumat ulkopuolelta, hän-kertojan kautta, mutta välillä mukaan eksyy minä-muotoa. Lisäksi nähdään hänen kirjeenvaihtoaan "toiselle minälleen" ja lyhyitä elokuvakohtauksia, joita Carolin luonnostelee harmitellen, ettei elokuvissa ole ääntä... Näin sekalainen kerronta epäilytti minua aluksi, mutta täytyy sanoa, että Carolinin elämän sirpaleisuus tuli siitä loistavasti esiin.

Kolme ensimmäistä osaa olin lukenut lapsena, mutta tämän neljännen olemassaolosta minulla ei silloin ollut aavistustakaan, joten tämä oli iloinen löytö näin vanhemmalla iällä. Kolme "Berta-kirjaa" toimivat hyvin trilogianakin, mutta langanpäitä ja selityksiä riittää vielä neljänteen, jos niitä jää kaipaamaan. Neljännessä kirjassa liikutaan enemmän ajatusten kuin tapahtumien tasolla, joten en tiedä miten tämä olisi iskenyt lapsena. Nytkin tuntui, että Carolinin ajatusten vyyhti käy välillä uuvuttavaksi ja arkielämän kuvausta olisi voinut olla lisääkin.

Olen erityisen ihastunut, miten arkimaailma ja kauhuromanttinen linnamaailma on näissä sovitettu yhteen. Siksi ensimmäinen ja viimeinen kirja, joissa ei olla Rosengåvassa, eivät saavuttaneet samaa tunnelmaa, mutta niissä kiinnostavaa olikin arkisempi puoli. Enkä muuten odottanut löytäväni sarjasta seuraavanlaista, melko modernintuntuista lausetta: "Hän [Carolin] tahtoi osoittaa, että ihminen sinänsä on tärkeämpi kuin hänen sukupuolensa", mutta niin vain löysin ja nyt olen vielä vähän enemmän ihastunut.

Harmillista että sarjaa on ilmeisesti huonosti saatavilla ja uusien lukijoiden löydettävissä. Kirjastoissa nämä taitavat olla varaston puolella, jos eivät jo kokonaan poistettuna. Ei sitä toivoisi, että nämä unohtuvat, sen verran viehättävä sarja on kuitenkin kyseessä.

Luetut teokset: Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset, Varjojen kätkö
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkieliset alkuteokset: Skuggan över stenbänken, ...och de vita skuggorna i skogen, Skuggornas barn, Skugg-gömman
Suomentaja: Eila Kivkkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuodet: 1983, 1984, 1986, 1988
Sivumäärät: 278, 343, 440, 453

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)


Wilde's first and only published novel recounts the story of handsome Dorian Gray who upon having his portrait painted desires that it will age and grow ugly while he may remain eternally beautiful. The painting, which reflects each of Gray's sins and transgressions, haunts him until it finally becomes unbearable. In this dark tale of duplicity and mortality, Wilde creates a world where art and reality collide. (Takakansi)

Lähdetään purkamaan joulunajan lukemisia. Ensimmäisenä vuorossa The Picture of Dorian Gray tai Dorian Grayn muotokuva, josta onkin klassikkoarvon takia hieman vaikeaa postata, sillä kaikki on luultavasti jo sanottu.

Ennen kuin jäi roikkumaan bloggausjonooni, kirja roikkui monta vuotta lukulistoillani. Viereinen pokkarikansi ei ole yhtään kaunis eikä houkuttele lukemaan, eikä siitä oikein saanut hyvää kuvaakaan, mutta onneksi tiesin suunnilleen, mitä kannen takana on ja varovasti epäilin, että pitäisin kirjasta.

Tarinassa on tunnetusti kyse nuoruudesta, kauneudesta ja niiden hinnasta. Täyttynyt toive pysyä ikuisesti kauniina ajaa Dorian Grayn vähitellen yhä syvemmälle pimeään. Hänen omat kasvonsa pysyvät koskemattomina, kun hänen muotokuvansa rumenee miehen jokaisen pahan teon myötä. Vaikka Dorian piilottaa muotokuvan, todisteen teoistaan, piilotetuilla asioilla on tietenkin tapana pyrkiä esiin.

The studio was filled with the rich odour of roses, and when the light summer wind stirred amidst the trees of the garden, there came through the open door the heavy scent of the lilac, or the more delicate perfume of the pink-flowering thorn. (Ensimmäinen lause)

Ilokseni tämä oli niitä klassikoita, jotka eivät tunnu pölyisiltä ja kuivakan muinaisilta, vaan Wilden teksti on viihdyttävää ja terävää. Lukemisen jälkeen tuo ensimmäinen lause tuntui kummallisen makealta muuhun tekstiin verrattuna, mutta jostainhan kaiken on lähdettävä liikkeelle, turmeltumisenkin. Viktoriaanisella ajalla tulkittiin ahkerasti kukkien merkityksiä, joten googlauskierros saattaisi kertoa vielä lisää.

Kirjan alkuvaiheilla koetaan intohimoinen, ironinenkin, Sibyl-näyttelijättäreen rakastuminen, joka näyttää Dorian Grayn nuorena ja naiivina, ja joka aiheuttaa ensimmäiset jäljet muotokuvaan. Hämäännyin vähän, näytelmämäinen rakkaus ei ollut sitä, mitä odotin kirjalta, mutta kauan ei kestäkään, kun kauneus alkaa kadota. Ikäväkseni olin spoilaantunut muutamista tapahtumista etukäteen, mutta onneksi tekstin teho ei siitä kärsinyt. Vaikka ruumiin hävittämisen haju ullakolla ei olekaan miellyttävin asia, josta lukea iltalukemisena, kirjan tunnelma sai minut viihtymään ja piti otteessaan.

Ei-niin-yllättäen julkaisuaika näki kirjan moraalittomuuden ja viittaukset homoseksuaalisuuteen paheksuttavana. Muotokuvan maalaaja Basil Hallward tunnustaa tunteensa Doriania kohtaan, on piilottelua, mieskauneuden ihailua ja tuhoa kohti vievää nautintoa. Oli kieltämättä houkuttelevaa nähdä tarinassa kirjailijan omaelämäkerrallisuutta, häntähän syytettiin "siveettömyydestä", eli homoseksuaalisuudesta, mutta päätin lukea tämän pelkästään hyvänä kirjana, siihen tämä riitti sellaisenaankin.

Wilde tunnetaan näytelmistään ja Dorian Grayssakin hahmojen tekemiset dialogin välissä tuntuivat paikoitellen näyttämöohjemaisilta. Dialogi itsessään on älykästä, sellaista nokkelaa tulitusta, joka oli välillä ihastuttavan hauskaa. Usein äänessä on Dorianin ja Basilin ystävä Lord Henry, jolta löytyy ajatuksia joka lähtöön. 'Because you have the most marvellous youth, and youth is the one thing worth having.' -- Erityisen mielenkiintoista lordin suorapuheisuus oli verrattuna Dorianin salailuun ja piilotteluun. Vastakohtia! Lordi on myös se, joka houkuttelee nuoren Dorianin pahuuden teille, mikä ei ehkä tehnyt hänestä pidettävää hahmoa, mutta ainakin kiinnostavan.

Miljöö tekee viktoriaanisen (tai synkän) estetiikan ystävän tietenkin onnelliseksi lukittuine tauluhuoneineen ja oopiumluolineen. Vaikka kirjassa eletään päiväsaikaankin ja kauneus on tärkeässä osassa, myös pimeä ja turmeltuminen tulevat nopeasti vastaan. Pahuus, rumuus, kielletty ja kuolema eivät pysy kauaa piilossa ja hallinnassa.

Luettu teos: The Picture of Dorian Gray 
Kirjailija: Oscar Wilde
Kustantaja: HarperCollins (2010)
Ilmestymisvuosi: 1890
Sivumäärä: 252

lauantai 21. tammikuuta 2017

A Series of Unfortunate Events/Surkeiden sattumusten sarja (Netflix) - Varsin pätevä kuvaus!

Vuoden ensimmäinen elonmerkki blogissa, kun tammikuusta on ohitettu jo puoliväli! Toivottavasti teidän kaikkien vuosi on alkanut hyvin ja onnellisesti :) Tämän jälkeen pitäisikin saada ajatukset järjestykseen The Picture of Dorian Graysta ja muista vuodenlopun kirjoista... postausjonot ovat ikäviä otuksia.

***

Kun tietoja ja trailereita Netflixin Surkeiden sattumusten sarjasta alkoi tihkua, olin varovaisen innostunut. Mikä sen mahtavampaa kuin nähdä vanhoja lempikirjojaan valkokankaalla tai ruudulla... Jos sovitukset hoidetaan kunnialla.

(Täällä olen purkanut huoliani trailereiden perusteella)

***

Tässä vaiheessa, yksi katsottu tuotantokausi myöhemmin, voin huokaista onnellisena ja käpertyä odottamaan seuraavaa. (Se on suunnitteilla, mutta mitään varmaa ei kai vielä ole.) Erästä twiittaajaa mukaillen sisäinen 10-vuotiaani intoilee tällä hetkellä kovasti.

Ensimmäinen kausi sisältää siis kahdeksan jaksoa, joihin on koottu neljän ensimmäisen kirjan tapahtumat. Haastattelussa kirjailija itse on sanonut, että toinen kausi sisältäisi kymmenen jaksoa ja kirjat 5-9 ja kolmannelle kaudelle jäisivät kirjat 10-13, mutta saapa nähdä!

Katsoessani luin ensimmäisen kirjan ja puolet toista, joten ajatukseni kirjoista 3 ja 4 perustuvat tässä hatariin muistikuviin :)

Purin tuntemukseni mahdollisimman spoilerittomasti, mutta jos sattumalta et halua tietää mitään ja aiot katsoa ensimmäisen kauden, niin älä lue ;)

Lähdetään liikkeelle siitä, mikä ensimmäiseksi näkyy eli

Alkutunnari
Voiko tästä sanoa muuta kuin mahtava. Tämä on se fiilis, joka pitää olla. Pidin erityisesti siitä, että laulun sanat muuttuvat kirjasta toiseen siirryttäessä. Ja tietenkin kieltävät katsomasta, koska sitähän Snicket yritti jo kirjojen takakansissa.



Visuaalinen ilme 
Puvustus ja lavastus eivät olleet täysin sellaisia kuin itse kuvittelin, oma mielikuvani oli steampunkimpi, mutta hyvännäköistä, synkeää.

Snicketin kasvojen näyttäminen
Lemony Snicket on tuotu sarjassa näkyviin (näyteltynä versiona) kertomaan tarinaa, mistä en aluksi innostunut, kun hän kirjoissa vihjaili piilottelevansa siellä sun täällä, mutta vähitellen lämpenin idealle. Toteutus toi mukavasti esiin sen, että tapahtumat ovat Snicketin jäljittämiä ja kertomia.

Näyttelijät ja hahmot
En ollut ensimmäisten jaksojen jälkeen täysin vakuuttunut Neil Patrick Harrisista kreivi Olafina: Hahmo tuntui liian näytellyltä ja oikeastaan näin vain Barney Stinsonin valepuvussa... mutta luottoni kasvoi koko ajan sarjan edetessä ja mitä enemmän Olafin valepukuja nähtiin. Ja alkutunnarin hän hoiti loistavasti!

Lapsikolmikko teki hyvää työtä ja Sunnyn osuudet oli toteutettu feikkivauvaa ja aitoa sopivassa suhteessa. Ja Sunnylla on terävien hampaiden lisäksi persoonallisuus, vaikka hän vielä pieni onkin, tietenkin. 

Vielä enemmän vakuutuin kreivi Olafin kätyrijoukosta: jos voisi sanoa ihana, niin sanoisin :D Puuterinaiset, koukkukäsi ja sukupuoleltaan määrittelemätön tyyppi, koko porukka.

Voisin oikeastaan säästää tilaa ja sanoa vain, että hyvin roolitettu ja kirjoitettu, niin pahikset kuin hyviksetkin. Hyvää työtä.

Ai niin, kyllä voikin turhautua fiktiiviseen hahmoon (ja yskään.) Muistin kyllä, että suurin osa kirjojen aikuisista oli typeriä, hyödyttömiä tai molempia, mutta nyt oltiin uudella tasolla, tai aika oli kullannut muistot.

x
Tarina 
Kauden neljälle kirjalle on kullekin annettu kaksi jaksoa, mikä tietenkin antoi aikaa ja mahdollisuuksia kehitellä juonta ja yksityiskohtia. Sarja seuraakin kirjoja hyvin uskollisesti, niin juonen, vuorosanojen kuin Snicketin osuuksien kohdalla. Mukana on myös materiaalia kirjojen ulkopuolelta, esimerkiksi herra Poen ja kreivi Olafin, tai siis Yessica Haircutin, huoltajuusselvittely pankissa, joten jaksot eivät tuntuneet vain kirjojen kertaamiselta. Lisäksi olisin lapsena halunnut tietää enemmän VPK:sta/VFD:stä ja nyt siitä saatiin välähdyksiä.

Hämmennystä minulle aiheutti se, että äiti ja isä ilmestyvät esiin tulipalon jälkeen, mutta sitten alkoi raksuttaa. Ai niin, tämänhän täytyy olla... (Katsojan kannalta) julma juonenkäänne, vaikka epäilinkin sitä vähän etukäteen :(

Josefiina-tädin talon putoaminen
Kaikesta en tosin ollut samaa mieltä sarjan kanssa. Esimerkiksi tätä talokohtausta yhdistettynä hämmentävän iloiseen musiikkiin en täysin käsittänyt. Okei, sarja on täynnä onnettomuuksia ja huumori vinksahtanutta, mutta tämä kohtaus onnistui poikkeamaan vielä siitäkin.

Aikajana
Enkä innostunut sarjan tavasta viitata selkeään aikaan internetteineen ja Haruki Murakameineen. Tämä on kaksipiippuista, koska kyllähän kirjatkin sijoittuvat jonkinlaiseen omaa aikaamme muistuttavaan aikaan (jossain taisi olla kreivi Olafin tunnistava tietokonekin?) ja vilisevät viittauksia lähtien ihan Baudelaireista, mutta sarja toi ne liian lähelle nykyaikaa. Kauemmas, kauemmas!

Pienet yksityiskohdat
Lopulta pienet, kirjoista otetut yksityiskohdat olivat minulle ne, joka saivat sarjan tuntumaan oikealta. Siltä että tässä kunnioitetaan kirjoja eikä lähdetä seikkailemaan. Jos olisin katsoessani laskenut sarjan jokaisen VFD-repliikin ja silmäsymbolin, en olisi muuta ehtinyt tehdäkään. Puhumattakaan muista viittauksista ja vitseistä. Kun ruutuun saatiin ensimmäinen Snicketin "Which here means...", minä nauroin nostalgisesti ja olin koukussa. Näin palautetaan ihminen faniksi, vaikka fanituksesta olisi aikaa sen kymmenen vuotta. Tämän tahtoisin kertoa myös monelle muulle kirja-elokuva -sovituksen tekijälle.

"Me? I'm just having my morning coffee.

Although I can't seem to find the sugar bowl." 

Erityisen iloiseksi minut teki se, että omistukset Beatricelle olivat mukana ♥

Darling, dearest, dead.

My love for you shall live forever. 
You, however, did not. 

--

***

Tiivistettynä sanoisin, että sarja seurasi kirjoja juuri niin kuin kirjatoukka vain toivoisi, ja kun muutoksia tehtiin, ne tuntuivat perustelluilta. Elokuva tai sarja on eri formaatti kuin kirja, mutta niillä voi silti kertoa saman tarinan ja niin, että ainakin tämä lukija on tyytyväinen. (Moni muukin, jos sometuntumani pitää paikkaansa.) Asiaa luultavasti auttaa, että Snicket/Handler on itse ollut tekemisessä mukana, kiitos siitä.

(Kahta ensimmäistä kirjaa uudestaan lukiessani ja sarjaa katsoessani kyseenalaistin pienen minäni viihdemaun, koska eihän tämä nyt iloisinta tavaraa ole... onko lapsessa jotain vikaa, jos hän haluaa lukea toisten omaisuutta havittelevasta roistosta ja tulipaloista... ja onko lapsuusiän ohittaneessa jotain vikaa, kun hän edelleen viihtyy saman kurjuuden parissa, mutta tästä ehkä lisää, jos päädyn postaamaan kirjasarjan uusintaluvusta.)