maanantai 22. toukokuuta 2017

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa


Askeleet tulevat kuin suoraan hiljaisuudesta, pysähtyvät huoneen kynnykselle. Nora tuntee että joku on hänen takanaan, odottaa, tarkkailee. Milloin hän koki sen ensi kertaa? 
Sitä Nora ei tiennyt. 
Askeleet tyhjässä asunnossa, kummalliset puhelinsoitot, surullinen nukke, kävelyt autiossa puutarhassa, jonne Ludde-koira aina kiskoi taluttajansa - mitä ne merkitsivät? 
Hän ei tiennyt...
Mutta hitaasti Nora alkaa ymmärtää että joku ajan ja paikan tuolta puolelta haluaa saada yhteyden häneen... (Takakansi)

Viime talvena luin läpi Maria Gripen neliosaisen Varjo-sarjan ja ihastuin kovasti. Onneksi hänen tuotantonsa ei lopu siihen, vaan seuraavaksi oli vuorossa jo etukäteen kiinnostanut itsenäinen teos Vieras aikojen takaa.

Nora-tyttö asuu sukulaistensa luona vanhempiensa kuoltua. Vaikka kasvattiperhe on ystävällinen ja rakastava, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Omassa huoneessaan hän kuulee välillä askeleita kynnykseltä ja tuntee jonkun näkymättömän läsnäolon. Hyllystä putoava satukirja ja itsestään särkyvä maljakko sisältävät Noralle osoitettuja viestejä ja tehtävän joltakin tuntemattomalta.

Kaikkein koukuttavinta näissä viidessä lukemassani Gripen kirjassa on ollut tunnelma. Kauhuelementit punoutuvat menneiden vuosikymmenten ja -satojen tapahtumiin ja ovat tyylikkään hienovaraisia. Olen päässyt bongailemaan viehättäviä yksityiskohtia, vanhoja esineitä ja miljöitä: tässä tapauksessa juoneen kietoutuu posliininukke ja salaperäinen balettitanssijatyttö. 

Vieras aikojen takaa oli loistava valinta hetkeen, jolloin paksu ja "aikuinen" kirjallisuus ei houkutellut. Juoni eteni mukavaa tahtia, ja kun takakansi painui kiinni, olin hyvillä mielin loppuratkaisusta. Tämä kirja oli enemmän yliluonnollisen puolella kuin Varjot, mutta ei liikaa, enkä oikeastaan keksi mitä olisin halunnut tähän lisää tai vähemmän, tämä nautinnollista luettavaa sellaisenaan. Tämä ei myöskään ollut yhtä muhkea lukukokemus luin Varjot sivujuonineen ja -hahmoineen, mutta toisessa onkin neljä osaa ja toista on vain yksi.

Olen kirjojen uudestaan lukemisen ystävä ja vähän harmittaa, että Varjot ja Vieras aikojen takaa eivät ole parhaimmillaan siihen, ainakaan kovin pian. Kaikki viisi keskittyvät jonkin salaisuuden ratkeamiseen ja nyt ne ovat minun osaltani ratkenneet ja tuoreessa muistissa. (Nämä ovat näitä lukutoukan ongelmia, koska muutenhan tämä olisi liian helppo harrastus.)

Luettu teos: Vieras aikojen takaa
Kirjailija: Maria Gripe
Ruotsinkielinen alkuteos: Agnes Cecilia - en sällsam historia
Suomentaja: Eila Kivikkaho
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 1981
Sivumäärä: 230

lauantai 13. toukokuuta 2017

Edith Södergran: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni - Kootut runot

Edith Södergran (1892-1923) on 1900-luvun suomenruotsalaisen lyriikan merkittävimpiä nimiä, modernismin uranuurtaja, jonka suuruuden vasta jälkimaailma on oivaltanut. Hänen omaperäiset runonsa puhuttelevat yhä uusia lukijapolvia Uuno Kailaan, Aale Tynnin ja Pentti Saaritsan upeina suomennoksina. (Takakansi)

Minä olen ihminen, jonka runojen lukeminen on vähän harvaa, mutta Edith Södergranin ihanuudesta minäkin tiesin, ainakin yksittäisinä runoina. (Ja teini-iän yrityksenä lukea nämä kootut runot. Silloin niiden hurja energia tuntui liiankin hurjalta.) 

Runot näin yhteen koottuna tuntuu, että Södergranilla on ollut selkeä näkemys tekemisestään ja tuon näkemyksen mukaan hän on toiminut. Tämä oli helpompaa tuntea kuin pukea sanoiksi, mutta sanotaan vaikka, että runoissa on tyylinsä eivätkä ne, tai niiden kirjoittaja, pyytele anteeksi. Minut ihastuttaa erityisesti, miten hän aloittaa Syyskuun lyyra -kokoelman johdannollaan ja tietää oman kokonsa vaikka muut eivät tietäisikään:

-- Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.

Sama henki välittyy myös itse runoista. Osa niistä oli minulle tutumpia kuin toiset, niitä jotka elävät elämäänsä runokirjojen ulkopuolella, mutta uusiakin suosikkeja löytyi.

Tämä menee osastolle vanha tuttu, mutta saa hymyilemään aina uudestaankin:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
--

Södergranin runot eivät ole pelkkää voimantunnetta, vaan niissä on kuolemaa, onnea, kärsimystä (jotka ovat hänellä usein lähellä toisiaan), epätietoisuutta, varmuutta... Lyyrat, ruusut ja jumalat toistuvat vertauskuvina. Nämä eivät ole sellaisia mukavan pieniä ja arkipäiväisen samaistuttavia runoja, vaan liikkuvat välillä aika korkealla. Ja kaikesta huolimatta tuntui että ihmiselämästä tässä on puhe. 

Lukiessa oli välillä vaikeaa erottaa Södergrania runojen puhujasta ja hänen elämäänsä runoista, mutta ehkä se ei ole vaarallista, kun näitä itsekseen eikä koulua varten lukee. Ainakin kuoleman lähestyminen tuli loppua kohti iholle. Moni runo yhdistyi myös runouden kirjoittamiseen, taiteeseen, kauneuden tavoittamiseen, millä nimellä sitä kutsuukaan. Nyt kiinnostaisi lukea myös Södergranin elämäkerta. 

Tämä jää kyllä omaan hyllyyn tuleviakin vuosia varten, luultavasti seuraavalla kerralla löytyy uusia ajatuksia ja uusia suosikkeja. (En oikein osaa tehdä muistiinpanoja kirjoihin, mutta tänne tekisi mieli alleviivailla.) Tähän postaukseen olisi tehnyt mieli lainata vähän sieltä sun täältä ja antaa runojen sanoa itse sanottavansa, mutta lopetetaan vaikka tähän:

--
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

Luettu teos: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni - Kootut runot
Kirjailija: Edith Södergran
Suomentajat: Pentti Saaritsa, Uuno Kailas, Aale Tynni
Kustantaja: Otava 
Ilmestymisvuosi: 1994
Sivumäärä: 269